Euroopan mestari, miltä nyt tuntuu?

Lauantaina voitin veteraanien Euroopan mestaruuden Tanskan Aarhusissa tuloksella 15,47. Moni varmasti ihmettelee tuloksen tippumista viikossa Kalevan Kisojen 17,02:sta puolellatoista metrillä. Siitä enemmän alhaalla, mutta ensin yritän kuvailla fiiliksiä kisoista ja voittamisesta.

Vaikka veteraanikisat ovat aika suosittuja urheilijoiden kesken, varsinkin vähän vanhemmissa ikäluokissa, itse kisa ei paljon näkynyt Aarhusin katukuvassa. Päästadionille ajaessa en kyllä huomannut kyltin kylttiä missä kisoja olisi mainittu. Itse stadion ja kilpailukanslia sekä kisatori näytti jo sitten paremmalta, tuli isojen kisojen tunnelmaa. Osanoton varmistuksen jälkeen katselimme nopeasti päästadionia, mutta meidän oma kilpailu oli kakkosstadionilla, joten suuntasimme varsin nopeasti sitten sinne. Tämä ”stadion” oli ihan tavallinen urheilukenttä ilman katsomorakenteita ja kuulapaikalla alastulopaikka missä järjestäjien sivujen kuvissa oli vielä hiekkaa, oli kasvanut melkein umpeen ruoholla. Kisoissa on niin paljon osanottajia niin monessa ikäluokassa, että yksi kenttä ei millään riitä. Urheilukenttiä oli käytössä kaksi ja lisäksi oli otettu heittäjille käyttöön sivukenttiä kuulantyöntöön sekä moukari- ja painonheittoon.

Tulopäivän jälkeinen päivä oli sitten valmistava päivä meidän osalta (veli oli myös mukana kilpailussa). Päivä meni pitkälti hotellilla sängyssä maaten ja iltapäivällä kävimme sitten punttisalilla tekemässä valmistavan harjoituksen. Tämä puoli oli järjestetty hyvin. Käytössä oli kaksi eri punttisalia, ja salilla missä kävimme löytyi kyllä kaikki tarvittavat välineet. Tämä on ollut joskus jopa yleissen sarjan arvokisoissa ongelma, punttisali (jos järjestäjän puolesta järjestetty) on kovin ahdas, eikä painoja tarpeeksi tms. joten plussaa järjestäjille tästä.

Kilpailupäivänä veljeni nousi jo kuudelta kun hänen kisansa alkoi jo klo 10:30, itse nukuin kahdeksaan, kun oma kilpailu alkoi heidän kisan jälkeen klo 12:15. Ulkona satoi heti aamusta vettä, ja se tiesi liukkaita kuulia, kun alastulopaikka oli ollut jo torstaina aika mutainen. Vaikka olin muuten hyvin varautunut sadekisaan, niin pyyhkeitä olin unohtanut ottaa mukaan. Ainoa shoppailu matkalla olikin sitten pyyhkeiden ostaminen paikallisesta ruokakaupasta 🙂

Saavuin kisapaikalle sopivasti niin, että ehdin katsoa myös veljeni kilpailua. Hän kilpaili sarjassa M35 kun minä olen M40 -sarjassa. Molemmissa sarjoissa käytössä sama kuula, eli normaali miesten 7,26 kiloinen kuula. Hän ilmoitti jo ennen kisan alkua, että järjestäjien kuulat ovat melkein käyttökelvottomia, mutta heidän ryhmän Saksalaisilla oli oma kuula mukana joten hän työnsi sillä. Meidän kilpailussa huomasin sitten, että käytössä oli ainoastaan järjestäjien kuulia, ja ne olivat todellakin huonoja.

Miten kuulat voi olla huonoja? Säännöissä lukee, että kuulan halkaisija pitää olla 110mm – 129mm (vai oliko peräti 130mm?). Nuorempana suosin hieman pienempää kuulaa, 125mm, mutta sormileikkaukseni jälkeen vaihdoin sitten 128mm kuulaan, koska tämä on turvallisempi sormille. Järjestäjien kuulat olivat kaikki 110mm, mikä oli yllätys, koska järjestäjät kyllä normaalisti tarjoavat kaikenkokoisia kuulia kilpailijoille, jotta jokaiselle löytyisi sopiva. Pyörittelimme kaikkien työntäjien kesken päätä, että tuleepa mielenkiintoinen kilpailu. Kokoero on siis valtava pienemmän ja isomman välillä, ja en ole 30 vuoden työntöurani aikana vielä tavannut ketään, joka käyttäisi sitä pienintä mahdollista halkaisijaa.

Onneksi olin kilpailussa sitten niin paljon parempi kuin muut työntäjät, että en tarvinnut riskeerata ja työntää sormiani rikki, vaan pystyin työntämään kuula ns. kämmenellä varmistellen kaikki työnnöt. Harmittaa kyllä, että tilastoihin jää tuollainen tulos, varsinkin kun kroppa muuten tuntui todella hyvältä. Tilastoissa kun  ei lue kilpailun olosuhteista mitään, sinne jää nyt tämän kauden osalta tuloksellisesti musta tahra 🙂

Voitto oli kuitenkin se, mitä lähdin kisoista tavoittelemaan. Se oli tavoite jo heti kun päätin ryhtyä tähän projektiin. Nyt olen siis Euroopan mestari sekä U23 sarjassa että M40 sarjassa. Yleisessä sarjassa paras sijoitus oli kuudes hallieuroopanmestaruuskilpailuista. Palkintopallilla maamme laulun soidessa muistui mieleen Turku vuonna 1997 ja U23 voitto, ja samalla sain laitettua sitten pakettiin koko kansainvälisen urani.

Enää yksi kilpailu jäljellä tällä kaudella, ja samalla tällä ”toisella” uralla. Lisää siitä sitten seuraavissa blogikirjoituksissa.

Kommentera