Tällä viikolla vietämme IBD-viikkoa Suomessa, virallisesti 1 – 6.12.2015. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kyseinen viikko järjestetään Suomessa. Muualla maailmassa tämä on tunnettu nimeltä IBD awareness week. Tarkoitus on lisätä tietoisuutta IBD-sairauksista, ja tämän vuoden tapahtumasta voi lukea lisää täältä.

Itse olen kertonut avoimesti omasta sairaudestani alusta asti, ja on ollut kunnia saada olla mukana Teemu Ramstedtin IBD-cycling -projektissa tuomassa näitä sairauksia esiin. En ole kuitenkaan hirveästi kertonut julkisuuteen miten konkreettisesti oli elää sairauden kanssa. Seuraavaksi lyhyt tarina siitä.

Colitis Ulcerosa (haavainen paksusuolen tulehdus)

Sain diagnoosin syksyllä 2003, vaikka olin kärsinyt oireista jo monta vuotta. Jääräpäisesti jatkoin kuitenkin eteenpäin kunnes kesällä 2003 oli kipujen takia pakko hakeutua lääkäriin. Tämä tapahtui aikana,  jolloin urheilu-urani kuulantyöntäjänä oli parhaassa vauhdissa, ja piti tulla kovia tuloksia.

Oireet olivat sairaudelle tyypilliset, eli ripulointia. Joskus vähemmän, joskus enemmän, mutta jostain syystä minulla ei koskaan ollut veriripulia, mikä vähän ihmetytti siihen nähden, kuinka huonossa kunnossa koko perä- ja paksusuoli oli kun sitä tähystettiin vuonna 2003. Opin kuitenkin elämään tämän ripuloinnin kanssa aika hyvin. Tiesin, että heti ruokailun jälkeen tulee kiire vessaan, joten jos olin esim. lähdössä pidemmälle automatkalle, tai kouluun, tai vastaavaa, en syönyt mitään juuri ennen lähtöä. Jos piti syödä, oli pakko syödä sen verran hyvissä ajoin, että pääsin sitten syömisen jälkeen vessaan tekemään tarpeeni. Joskus vatsa oli kuitenkin niin ”hyvässä kunnossa” että kiire vessaan ei iskenyt ihan heti ruokailun jälkeen, ja tämä aiheutti päänvaivaa esim sellaisessa tilanteessa, että olin ruokailemassa kavereiden kanssa ravintolassa. Jos ravintolassa ruokailun jälkeen tuli heti vessahätä, asiat olivat hyvin, koska silloin pääsin tyhjentämään suolta, ennen kuin lähdettiin johonkin muualle. Mutta jos hätä ei iskenytkään ihan heti, enkä saanut tehtyä tarpeeni ravintolassa, iski jonkinlainen paniikki aina ravintolasta lähdettyä, että mihin säntään, jos/kun hätä iskee.

Tämä johti siihen, että kaiken piti suunnitella todella tarkasti. Kun lähdin kilpailureissuille, tiesin tasan tarkkaan kaikki Suomen huoltoasemat missä voi pysähtyä ja käydä vessassa. Valitsin jopa reitit kilpailupaikoille sen mukaan, miten hyvin/huonosti löytyy huoltoasemia. Kisapäivänä oli myös pakko saada vessakäynti pois alta ennen kilpailua, muuten kilpailun aikana mietin vain sitä, milloin hätä iskee, ja kisasta ei tullut mitään. Kisoissa ei kuitenkaan ikinä tapahtunut vahinkoja, vaikka lähin tapaus oli sisäratojen EM-kisat 2000-luvun alussa, kun muistan karsinnassa, etten tiennyt, uskallanko mennä rinkiin työntämään, kun pelkäsin tuleeko paskat housuun kun työnnän. No, työnsin, ja juoksin heti suorituksen jälkeen vessaan, finaaliin ei ollut asiaa.

Toinen läheltä piti -tapaus oli 2001 Edmontonissa MM-finaalin jälkeen. Kisat olivat menneet todella hyvin, ensikertalaisena työnsin karsinnassa ennätykseni, ja finaalissa paransin uudestaan, ollen seitsemäs. Mutta heti kisan loputtua huomasin, että nyt iskee kohta vessahätä, ja kova sellainen. Tiesin kuitenkin, että varsinkin hyvän kisan jälkeen medialla on asiaa, joten joudun seisomaan median edessä tovin, ennen kuin pääsen jatkamaan kohti pukuhuoneita ja vessoja. Toinen pelko oli dopingtesti. Nimittäin, heti kun kutsu käy dopingtestiin, perään asetetaan valvoja valvomaan, että et tee mitään kiellettyä ennen testiä, kuten että esim. käyt tyhjentämässä virtsarakon ennen testiä. Tämä valvoja tulee myös mukaan vessaan kun annat näytteesi, ja hän tarkistaa myös, että virtsa tulee oikeasta paikasta jne. Ei olisi ollut kiva tilanne selittää tälle Kanadalaiselle valvojalle, että nyt on pakko käydä myös ripulipaskalla samalla kun annan näytteeni… No, onneksi toinen suomalainen, Arsi Harju, otti samassa kisassa pronssia, joten suurin mielenkiinto median suunnalta kohdistui häneen, eikä sillä kerralla testiarpa osunut minulle.

Housuun tuli

Julkisella paikalla ei onneksi ikinä sattunut suurempia vahinkoja, mutta pari kertaa olen istunut autossa matkalla kotiin, enkä ihan ehtinyt sisään asti, ennen kuin tavarat oli housuissa. Maantiellä voi aina pysähtyä ja juosta metsään, mutta kaupungissa, liikennevaloissa tämä ei oikein onnistu. Joskus on julkisilla vessoilla myös käynyt niin, että on vessaan kyllä ehtinyt, ja jopa housut laskea, mutta sitten onkin pidätyskyky loppunut, ja kaikki ei ihan osunut pönttöön…No, ei muuta kun siivoamaan jäljet, ja matka jatkuu.

Jännä homma oli kuitenkin se, kuinka jääräpäinen itse olin ennen kuin hain apua. Esimerkiksi tunnin automatka juuri ennen diagnoosia ei onnistunut ilman vessataukoa. Silti työnsin siihen aikaan 20,60 ja olin sinä vuonna menossa kohti MM-mitalia oikeuttavia tuloksia. Mitenköhän olisi käynyt, jos olisin hakenut apua aikaisemmin, ja olisin kilpaillut terveemmällä suolella?

Tämä tarina toivottavasti opettaa sen, että kaikilla joilla on oireita menisi heti lääkäriin! Olkoon mun tarina muutenkin opetuksena ja kannustuksena muille sairastaville, että urheilua ei tarvitse lopettaa vaikka sairastaa, jos vaan saa asiat kuntoon lääkkeillä. Urani jatkui diagnoosin jälkeen aina vuoteen 2007 saakka. Sellaisia esimerkkejä kuten esim IBD-cyclingin urheilijat nykyään ovat, olisin kaivannut vuonna 2003, kun itse sain diagnoosin. On tärkeää kun sairastaa, että saa rohkaisevaa tietoa jostain. Ja sellaista tietoa haluan olla nyt mukana jakamassa.

Leave a Reply

E-postadressen publiceras inte. Obligatoriska fält är märkta *

Denna webbplats använder Akismet för att minska skräppost. Lär dig hur din kommentardata bearbetas.