Suomen mestaruus ja pieni loukkaantuminen.

Eilen otin sitten ensimmäinen mitalini veteraanisarjassa ja heti kultaa. Tulos 16,17 riitti tällä kertaa voittoon sarjassa M40, hopeaa meni 14,40 työntäneelle Tomi Nissiselle, jonka kanssa olen kilpaillut SM-tasolla muistaakseni vuodesta 1993. Sanotaan että mitali on aina se tärkein asia mestaruuskilpailuissa, mutta tällä kertaa hain kuitenkin loppukautta ajatellen paljon parempaa tulosta, mutta tällä kertaa ei onnistunut

Harmittaa todella paljon jälkeenpäin. Vaikka päivä oli erinomainen keliltään, ja myös olosuhteet vastauudistetulla Lohjan kentällä oli loistavat, päivästä tuli huono. Verryttelyssä kentän ulkopuolella kaikki tuntui vielä hyvältä. Kentälle päästyämme kuulatkin tuntuivat ensimmäistä kertaa tänä kesänä kevyiltä. Se on aina hyvä merkki, kun ottaa kuulan käteen lämmittelyä varten ja se tuntuu kevyeltä. Ensimmäinen vauhditon työntö on tarkoituksella rauhallinen, haen vaan liikeratoja. Silti se lensi yllättävän pitkälle. Toisella työnnöllä pistin sitten vähän enemmän tehoja kuulan taakse, ja siitä se katastrofikisa sai sitten alkuunsa. Rusahti ikäväntuntuisesti alaselässä kun työnsin. Tuntui kuin muutama nikama olisi mennyt paikoiltaan työnnön aikana, ja tunsin myös kipua heti työnnön jälkeen. Kipu ei ollut kovin paha, mutta kun tiedän vanhasta selkävammastani, että se todennäköisesti pahenee päivän aikana, iski varovaisuus päälle.

Tiesin myös, että jos nyt jään paikoilleen istumaan/seisomaan, selkä todennäköisesti jäykistyy niin pahasti etten pysty työntämään ollenkaan. Pidin itseäni liikkeellä koko ajan, ja mietin työnnänkö vaan yhden työnnön ja jätän kisan väliin, vai työnnänkö kaikki työnnöt. Viisasta tai ei, työnsin kuitenkin kaikki työnnöt, ja neljännen jälkeen tuntui hetkittäin siltä, että uskaltaisin jopa työntää kovempaa. Viidennellä tuli sitten paras työntö, jonka astuin niukasti yli. Ja selkä kipeytyi taas enemmän tämän työnnön jälkeen, joten viimeisellä ei enää sitten tullut parannusta.

Kilpailun jälkeen olin todella pettynyt tilanteeseen, ja kun dopingtestaajat tulivat heti kisan jälkeen ottamaan testiin, tilanne ei sillä parantunut. Se, että pääsee testiin ei sinänsä haittaa, mutta kun mukana oli koko perhe, tiesin, että heille tulee pitkä odotus. Avanteellisena kun olen huomannut, että dopingtestissä kun pitää juoda, jotta pissa tulisi, kaikki neste valuukin melkein suoraan avannepussiin. Saa siis taistella kauan, ennen kuin pystyy näytettä antamaan. Tällä kertaa taisin selvitä kuitenkin alle tunnissa, joten loppujen lopuksi ihan ok, vaikka sellainen aika onkin varsinkin 3,5 vuotiaalle pitkä aika odottaa.

Kotimatkalla tapahtui sitten typerin moka ikinä. Autoon kun tulimme, en löytänyt heti auton avaimet, joten laitoin ylimääräiset tavarat pois, mm kädessä olleen puhelimeni auton katolle, sillä aikaa kun kaivoin kassista avaimet esiin. Löydettyäni avaimen avasin ovet, lapset sisään ja kamat takaluukkuun. Auto käyntiin ja kotiin päin. Kotona muistin sitten, että prkle, puhelin jäi auton katolle…

Tänään, kilpailun jälkeisenä päivänä selkä tuntuu yllättävän hyvältä onneksi. Ei mitään suojakramppeja päällä, ainoastaan pieni kipeä kohta ilmeisesti SI-nivelen kohdalla, ja tietyt liikkeet hieman vihloo, mutta uskon että selvisin säikähdyksellä tällä kertaa. Ei muuta kuin nokka kohti Kalevan Kisoja, ja siellä sitten reilusti parempia tuloksia kuin eilen!

Kommentera