Kauden ja uran viimeinen kilpailu on nyt työnnetty. Tuntuu hienolta saada päättää, ikään kuin revanssina edelliselle päätökselle, tämä toinen ura silloin kun itse halusin. Tässä kirjoituksessa hieman fiiliksistä päivästä.
Ristiriitainen tilanne. Vasaloppetin maaliintulon jälkeen maaliskuussa, alkoi valmistelut kohti viimeistä kuulakesää. Vaikka tavoite oli selkeä, podin jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että lenkkeilyt jäi. Päällimmäinen fiilis oli, että päästän nyt suht hyvää hiihtokuntoa laskemaan. Kun vielä oikeastaan kaikki harjoitusosa-alueet lähtivät todella nihkeästi käyntiin, kärsin koko ajan pienestä motivaation puutteesta. Eniten syö se tilanne, että tyhmänä ylirasitin akillesjänteitäni heti ekoilla viikoilla niin paljon, että oikeastaan kaikki juoksu- ja hyppytreenit jäi tekemättä (näkyy oikealla määrissä todella hyvin) Kun jäi vielä monta työntöharjoitusta väliin akilleskipujen takia, katastrofin ainekset olivat olemassa.
Nyt sitten kilpailukaudella, kun kunto nousi kuitenkin jonkinlaiselle tasolle, tuntuu haikealta jättää ringit. Jos oli Kalevan Kisojen loppukilpailun jälkeen tunteet hieman pinnassa, niin tänään, tai oikeastaan jo eilen, tunteet ovat olleet pinnassa koko ajan. Tein valmistavan punttiharjoituksen yksin autotallissa, ja siellä jo latautuminen meni hieman yli ja tipat silmissä. Tänään on ollut aamusta lähtien säännöllisin väliajoin tunteet pinnassa. Kassia pakatessa, verryttelyssä, call roomissa, kentällä kisan aikana ja varsinkin kisan jälkeen.
Harvoin olen henkisesti sekaisin kisatilanteessa, tänään olin vähän sitäkin. Ei niin, että olisi häirinnyt kisasuoritusta sinänsä, mutta muuten. Kunto tuntui jopa yllättävän hyvältä, kun EM-kisojen jälkeen en ole tehnyt muuta kuin pari sauvakävelylenkkiä ja pari punttia. Neljännellä kierroksella päätin hyökätä oikein kunnolla, ja silloin tulikin paras tulokseni (16,60), vaikka työntö ei niinkään onnistunut. Kovan karjaisun jälkeen aloin nähdä ”tähtiä” ja tuli olo, että pyörryn. En tiedä mistä johtui, olinko sitten niin ”hermostunut” vai mistä, mutta tämä johti siihen, että en uskaltanut viimeisillä kierroksilla sitten enää yrittää täysillä. Joten hampaankoloon vähän jäi, kun olisin pystynyt tänään ilman tuota vaivaa työntämään ehkä jopa kauden parhaan tuloksen.
Kuulantyöntö jää kuitenkin nyt lopullisesti taakse (ehkä pieni takaportti auki, jos vaikka vielä innostuu reilusti vanhempana veteraanikisoista), mutta silti tulen olemaan kuulantyönnössä vahvisti mukana valmentajan vielä jatkossakin. Edessä on ensimmäisen valmennettavani Tomas Söderlundin uransa tärkein vuosi. Ainakin hän on itse julkisesti ilmoittanut, että ensi kauden EM-kilpailut ovat päätavoite, ja jos eivät toteudu, niin jonkinlainen jäähdyttely on sen jälkeen edessä. Toisen valmennettavani, Sara Oraheimon ura jatkuu myös ensi kaudella, ja hänellä on vielä paljon potentiaalia käyttämättä, nuori urheilija kun on.
Pidän oven auki myös uusille valmennettaville, jos sellaisia löytyy. Joko pitäisi täällä Raaseporin seudulla perustaa taas kuulantyöntöryhmä, mistä nousisi omia urheilijoita, tai jos ulkopaikkakunnilta löytyy apua tarvitsevia, heitäkin autetaan mahdollisuuksien mukaan.
Blogi muuttaa hieman muotoa tämän jälkeen. Pidän nyt ehkä pienen tauon, ja palaan sitten uusien suunnitelmien ja haasteiden kanssa. Tekemistä kyllä on vaikka kuulantyöntö jää. Stay tuned!